Parinkymmenen vuoden tauon jälkeen innostuin uudestaan espanjalaisesta kitaramusiikista, siis siitä oikeasta ja varsinaisesta, jonka sähkökitaroiden rämpytys uhkaa peittää alleen. Akustinen kitara on tietääkseni äärimmäisen vaikea soitin. Se ilmenee mm. siten, että parhaidenkin mestarien äänityksistä erottaa välillä, miten kynnet raapivat puuta.
     Menin verkkoon ja tutkin Classical Digestin keräämiä arviointeja ja niinhän siinä kävi, että Julian Breamin ”ikivanhat” tulkinnat nousivat pinnalle.
     Halusin tietenkin ennen kaikkea Granadosin ja Albénizin sävellyksiä, mikä on hassunkurista sikäli, että kumpikaan ei ole säveltänyt kitaralle mitään, vaan kysymyksessä ovat pianokappaleiden sovitukset. Jos niitä kuuntelee peräkkäin pianolla ja kitaralla soitettuina ei voi muuta kuin myöntää, että piano on lyömäsoitin (sanoi Stravinski) tai pikemmin kone kuin soitin (sanoi suomalainen oboisti Aale Lindgren).
     Granados muuten oli mukana Lusitania-laivassa, jonka saksalaiset torpedoivat ensimmäisen maailmansodan aikoina. Granados hukkui yrittäessään pelastaa vaimoaan.