Pelihimo, lihavuus, tupakointi ynnä muut eivät ole enää paheita eivätkä edes typeryyden merkkejä vaan sairauksia. Nainen, jolta pelaaminen oli tuhonnut suunnilleen kaiken, kertoi televisiossa, että hän pääsi ongelmansa niskan päälle vain tekemällä siitä julkisen ja hankkimalla ulkopuolista tukea. Kunpa ymmärtäisi.
     Kun ihmisellä ei ole enää yksilöllistä vastuuta omista asioistaan, puhumatta yhteisistä asioista, niin onko silloin kuljettu edistyksen polkua ylä- vai alamäkeen?
     Tuntuu siltä, että pelurit jne. ovat lapsiksi jääneitä olentoja, joiden on aina välittömästi saatava se, mitä heidän tekee mieli. Aikuinen pystyy päättämään, mihin hänen jalkansa häntä vievät ja mitä hän lautaselleen kippaa. Luulen, että näistä ”sairauksista” paraneminen ei ole taitolaji vaan voimalaji, ihan kuin painonnosto. Tuskin ketään hyödyttää se, että voimalajista tehdään monimutkaisempi suoritus kuin se on. Onkohan järkevää järjestää vuosikausien terapiaa ihmisille, joiden pitäisi vain tehdä päätös, tosin raskas mutta kuitenkin yksinkertainen?
     Mutta käännetäänpä kuva ylösalaisin. Miksi oletetaan, että jokainen tahtoo elää terveenä ja hyvissä varoissa ja kauan? Entä jos jollekin istuu paremmin hauska ja lyhyt elämä ja jokaisen oikkunsa toteuttaminen?