Jos omistaa television, on vaikeata välttää poliisisarjojen katsomista. Pelkät uutiset eivät riitä ja pitkien elokuvien valitseminen on sattuman kauppaa, sillä arvostelutähtiä jakavat toimittajat ovat kaulaansa myöten amerikkalaistuneet ja jakelevat tähtiään kaavamaisille tekeleille.
     Poliisisarjojen florasta ja faunasta on minullekin ehtinyt syntyä jonkinlainen kuva.
     Uusintana nähdään italialaisten Montalbano-jutut, joiden sympaattisuus ei ole päähenkilön varassa. Missään ei nähdä näyttelijöiden tarttuvan tehtäväänsä yhtä totaalisesti ja rehellisesti. Karuja ja uskottavia ruumiita, joita ei näytetä hetkeäkään liikaa eikä liian läheltä.  
     Saksalaiset: kovia liikemiehiä ja heidän yhtä kovia vaimojaan siisteissä huoneistoissa, tuskin suurta iloa niillekään, jotka pystyvät kuuntelemaan saksankieltä.
     Brittiläiset: nuhjuista arkirealismia, moitteetonta mutta tasapaksua näyttelemistä, makaaberia ketsuppivetoisuutta.
     Amerikkalaiset: pääasiana autolla kaahaaminen, joukkomurhia ja kliseistä tekofilosofiaa, ”isäni sanoi aina…”.