Sain juuri luetuksi Jim Harrisonin Syystarinoita. Reipasta ja mutkatonta, sympaattista, amerikkalaista sanan myönteisessä merkityksessä (myönteinenkin merkitys on olemassa). Hiukan vaivaannuttavaa on tarinan poukkoilu manterelta toiselle. Juonta ei ilmeisesti ole suunniteltu vaan Harrison on mennyt sinne, mihin nenä milloinkin näyttää. Hiukan huvittavaa ja ehkä ristiriitaistakin on Harrisonin perehtyneisyys eurooppalaisuuteen, mukana on muutama sana ranskaakin ja siihen tapaan. Olisiko kysymyksessä ristiriita ympäristön odotuksien (ympäristö odotti jotakin hemingwaylaista) ja oman luontaisen korkeaotsaisuuden välillä?

Tästä tulikin mieleen, että jostakin syystä korostetaan aina kirjailijoiden kansanomaisuutta ja alkukantaisuutta ja yritetään unohtaa kaikki viitteet opiskeluun ja sivistykseen.  Meikäläisiä esimerkkejä ovat Kivi ja Lehtonen. Ei heissä ollut aitoa kansanmiestä muu kuin surkeat lähtökohdat.