Siitä on kuukauden päivät, kun telkkarissa esitettiin István Szabón elokuva Venuksen kohtaaminen. Taas puhuttiin sivumennen Wagnerista ja natseista. Ei kovin tärkeä puheenaihe, mutta melkoinen ikuisuuskysymys silti.

      On ihmisiä, jotka todella uskovat, että Wagner oli natsi! Aina ei auta, vaikka heille huomauttaisi, että W. kuoli viisi vuotta ennen Hitlerin syntymää. W. oli hurahtanut antisemitisti, joka oli mielestään löytänyt musiikista erityisen juutalaisuuden tyylisuunnan. Ei tämän enempää.

     Natsien piti tietysti löytää musiikistakin oma idolinsa eikä valinnanvaraa ollut  liikaa. Peruukkiherrat Haydn ja Mozart olivat jo etääntyneet omalle planeetalleen. Beethoven oli ylpeä ja itsenäinen yksilö, joka inhosi itsevaltiaita. Brahms oli tehnyt selväksi, ettei nähnyt mitään järkeä antisemitismissä. Wagner oli oikeastaan ainoa vakavasti otettava ehdokas.   

     Silloin tällöin jossakin päin maailmaa vaaditaan Wagneria boikottiin. Sellaisessa ei ole tolkkua. Paljon paremmalla syyllä olisi Suomessa pitänyt panna Ilmari Kiannon kirjat kiellettyjen listalle. Se, mitä Kianto kirjoitti lehtiin punaisista ja heidän vaimoistaan ja lapsistaan, oli ainutlaatuista hillittömässä verenhimoisuudessaan.