Halusin tutustua Tom Clancyyn, maineikkaaseen jännityskirjailijaan, jonka kirjoista on tehty ainakin yksi elokuva. Tämähän on monen mielestä lopullinen kirjan laadun mitta. On kyllä niitäkin, joiden mielestä vain huonoista kirjoista tehdään elokuvia.
On ikävää, kun joutuu kadehtimaan ja melkein ihailemaan kirjaa, joka toisaalta on alkeellinen ja vastenmielinen. Pelon tasapaino on aiheeltaan periaatteessa kiinnostava. Aiheena on sisällissodan uhka Espanjassa. Clancy on tutkinut asiansa ja pystyy melkein uskottavasti kuvaamaan vähemmistöjen ja kastilialaisten suhdetta ja sen sisältämiä vaaroja. Kastiliankielisten sitaattienkin käyttö sujuu ilman liioitteluja. Aseet ja elektroniikka saavat suvereenin käsittelyn. Meikämannellakin olisi käyttöä Clancyn vahvuuksille.
Mikä sitten on vikana? Melkein kaikki.
Ensin lyö silmille se, että Clancylle aitoamerikkalaiseen tapaan on selvää, että amerikkalaiset mustissa haalareissaan hoitelevat vallankaappausta suunnittelevan espanjalaiskenraalin, ottavat itselleen kaikki tarpeelliset valtuudet ja jättävät espanjalaiset statisteiksi. Clancy tosin ilmaisee välillä epäilyksiäkin, mutta ne sivuutetaan "homma täytyy hoitaa" -tyyppisin perustein.
Oudointa on se, että Clancy ei osaa jännitystä! Jännityksen rakentajana Clancy on huolellinen, mutta kömpelö ja kaavamainen. Kirjassa vuorottelevat CIA:n ym. johtoportaiden neuvottelut ja kenttämiesten tai -naisten loputtomat asesirkukset, joissa verenpärskeen lomaan ei mahdu aavistelua, odottelua, valmisteluja eikä muitakaan jännityksen elementtejä. Kun räiskitään melkein koko ajan ja samalla volyymillä, jännitys jää odottamaan nurkan taakse. Jännityshän on aivan eri asia kuin väkivalta.
Äärimmäinen säästäväisyys väkivallan tarjoilemisessa on etevien jännityskirjailijoiden ominaisuus. Le Carré! Ja Volkoff, jonka Igor Popovin kääntymykset on jostakin syystä jäänyt pysyvästi mieleen.