Katsoin, jälleen puolivahingossa, toisen kerran Manaaja-elokuvan. En aio ryhtyä elokuva-arvostelijaksi ja kiinnitän tapani mukaan huomioni sivuseikkoihin.

     Elokuvan aitoamerikkalainen kohtaus on tämä: riivatun tytön äiti on lääkärien kokouksessa ja kirkuu: 80 lääkäriä puhuu paskaa eikä kukaan löydä apukeinoa.

     Tyypillistä on juuri se, että koulutus, tieto ja asiantuntemus todistellaan joko naurettavaksi tai ainakin hyödyttömäksi, jos tilanne on jotenkin epätavallinen. En yritä selittää, mistä tällainen asenne on saanut alkunsa, mutta luulen voivani kertoa, mitä siitä seuraa. Seuraa se, että paras ymmärryksen lähde herkästi hylätään ja sen tilalle vaihdetaan mitä tahansa muuta. Seurauksetkin ovat sitten mitä tahansa, siis todellisuudessa, ei tietenkään elokuvassa. Elokuvassa huuhaa on voitokas.

     Elokuvan ”sanoma” on se, että lääkäri on vaihdettava pappiin, jos ongelma on vaikea. Näkisipä amerikkalaisessa elokuvassa päinvastaisen asetelman: käsittämättömään ongelmaan pyydetään apua 80 papilta, mutta nämä osoittautuvat kaikki roskanpuhujiksi ja byrokraateiksi. Sitten haetaan kaksi nöyrää lääkäriä, jotka itseään säästämättä tekevät mitä on tehtävä ja pelastavat potilaan. Paitsi että tämä olisi vastoin amerikkalaista elämänkatsomusta eikä myöskään vetäisi yleisöä.

     Manaaja on toisaalta loistavaa huumoria, jos haluaa ja pystyy ottamaan sen tältä kannalta. Kaksi kaapuniekkapelleä mutisemassa loitsuja. Piru karjumassa rivouksia pikkutytön suulla. Seitsentoistavuotiaat, joilta elokuva kiellettiin, kestäisivät sen luultavasti paremmin kuin aikuiset.