Tiede-lehdessä oli kiinnostava juttu siitä, miten lehdistön pyrkimys tasapuolisuuteen antaa etua niille, jotka eivät vieläkään usko ilmastonmuutokseen tai varsinkaan ihmisen syyllisyyteen. ”Tasapainon tyrannia” johtaa siihen, että hakemalla haetaan vastaväittäjä vahvimmallekin asiantuntijalle ja saadaan yleisössä syntymään se käsitys, että keskusteluun osallistuu kaksi vakavasti otettavaa osapuolta, vaikka todellisuudessa toinen näistä osapuolista höpöttäisi mitä sattuu.
Asetelma toistuu monissa muissakin asioissa.
Kirjassaan Jumalharha Richard Dawkins kertoo vaikeuksista, joita hän on kokenut, kun on pyydetty keskustelemaan luomistaruun (eli ns. älykkääseen suunnitteluun) uskovien kanssa. Myöntymisellä ja kieltäytymisellä on molemmilla etunsa ja haittansa. Jos lähtee mukaan, päätellään, että kysymys on kahden varteenotettavan näkökannan kamppailusta – vaikka toinen niistä edustaisi itseään korjaavan tieteen valtavirtaa ja toinen tarjoaisi kaiken elämän selitykseksi henkiolentoa, joka puhalteli ytyä savikokkareisiin kuuden päivän ajan. Jos taas ei lähde mukaan, joku tietysti keksii väittää, että uskallus loppui kesken.