Pitkästä aikaa tekee mieli kertoa kirjasta: Georges Perecin paksusta opuksesta, jonka nimi pitää kirjoittaa näin:

Elämä

Käyttöohje

jotta se ei näyttäisi turhan hassulta.

     Silmiin sattui Kiiltomato.netin arvio, ei sen huonompi kuin kirja-arvostelut yleensä. Oivalsin äkillisesti, että huumorin arvioimisessa kriitikoiden menetelmät tuottavat pelkkää höttöä. Huumori tarkoittaa sitä, että kaikki on luvallista eikä mikään ole tärkeätä.

     ”Elämä” on olevinaan kerrostalon kuvaus, joka perustuu pelkästään yksityiskohtien latelemiseen. Mutta kriitikon pitää pystyä tarjoilemaan tieteellistä kriitikkokieltä, jotta kritiikki olisi kohteensa arvoinen: romaanitaiteen uudistaja, kunnianosoitus tiedostamattoman voimille, uutta realismia jne. Ja höpöt.

     ”Elämä Käyttöohje” ei pysy tutkijan pihdeissä vaan valahtaa sormien välistä ja katoaa ovenraosta ennen kuin siitä saa otetta. Tutkijoille ehtymätön aarreaitta – epäilemättä, mutta tutkija ei siitä aarreaitastaan saa talteen muuta kuin paperinkuituja. Jos kirjassa on rakenteita, teemoja jne. se on pelkkä sattuma. Kirjoittaja on kulkenut kynänsä perässä ja kaikki, mitä hän on kirjoittanut, voisi yhtä hyvin olla jotakin muuta. Perecin kirjaa ei ole kirjoitettu tosissaan eikä sitä kukaan täysipäinen luekaan tosissaan. Mutta kriitikot ovat aina tosissaan ja lisäävät soppaan oman annoksensa tahatonta huumoria.

     Lukekaa tai yrittäkää edes.

     Kaapin päällä on rivissä muutamia valoksia, kaupungintalon vanha Marianne-patsas, suuria ruukkuja ja kolme kaunista alabasteripyramidia; kaapin viisi hyllyä notkuvat muistoesineiden, koristeiden ja kaikenlaisten kojeiden painosta: ne ovat kitsch-esineitä ja peräisin kolmekymmentäluvun Lépine-keksintönäyttelystä: perunankuorija, majoneesivatkain jonka pienestä suppilosta öljyn voi valuttaa pisara kerrallaan, kovaksikeitettyjen munien viipaloimiskone, laite jolla pystyy muotoilemaan voista simpukankuoren muotoisia paloja, hirvittävän monimutkainen porakone, joka on todennäköisesti vain kehittynyt korkkiruuvi…