Ehdin kirjastoon nipin napin ennen sulkemisaikaa ja tempaisin mukaani mm. John Le Carrén kirjan Paholaisen siivet. Sepä olikin hauska sattuma. Olen nyt lukenut tältä ylistetyltä tekijältä sekä alkuvaiheita eli 1960-lukua edustavan tuotteen että viimeisimmän eli Pakanalaulun. Sekä yhtä ja toista niiden väliltä. Pieni rumpalityttö on jäänyt mieleen voimakkaimmin, mutta Täydellinen vakoojakin oli vankkaa työtä, vaikka tai koska siinä ei tapahtunut juuri mitään.

     Paholaisen siivissä ällistytti sen tutunomaisuus, etten sanoisi kliseemäisyys. Näyttämönä jälleen kerran englantilainen sisäoppilaitos, jossa risteilevät vihan ja muiden tunteiden verkot ja säikeet. Kuka tahansa voi joutua murhatuksi ja ketä tahansa voidaan epäillä syylliseksi. Oliko Le Carré uransa alussa, siis 1960-luvulla, paljonkin velkaa Agatha Christielle? Siltä tuoksahtaa. Onneksi mies löysi pian omat aiheensa ja oman tyylinsä.