Sain luetuksi Thomas Mannin 600-sivuisen järkäleen Taikavuori. Kova homma, mutta ei kaduta yhtään. Kuitenkin jäin siihen käsitykseen, että ammattilukijat ovat yliarvioineet nobelistin pääteoksen. Tämä on ymmärrettävää, sillä kriitikot ja heihin verrattavat kunnostautuvat mielellään tekemällä yksinkertaisista asioista mutkikkaita ja selittämällä mutkat sitten tyhmemmille taitavin sanakääntein.
     Paitsi ”epookkikuvauksena” Taikavuorta on – tietysti – haluttu pitää vertauskuvana, aivan kuten paksuja romaaneja aina. Lisättäköön tämä syntilistaani, mutta minusta Taikavuori on yksinkertainen tarina, joka etenee siten, että kirjoittaja jokaisessa vaiheessa on vaistonvaraisesti päättänyt uuden kuvion viiden tai viidenkymmenen vaihtoehtoisen etenemissuunnan joukosta. Mukaan on tullut irrallisia ja selvästi sattumanvaraisia kuvioita, esim. Hans Castorpin eksyminen hiihtoretkellä sekä parantolan väen spiritistinen istunto.
     Kirja on liian paksu siinäkin mielessä, että kääntäjä ilmoittaa jättäneensä osan pois, kertomatta mitä.
     Tärkeintä tai tärkeimmäksi tarkoitettua ainesta on kahden ajattelijan – Settembrinin ja Naphtan – jatkuvat yhteenotot, jotka valitettavasti ovat ylimalkaista liitelyä fraasien taivaalla, ilman esimerkkejä. Heidän kaksintaistelunsa on kyllä vaikuttava tapaus.
     Taikavuori on melkein lukukelvoton samoista syistä kuin se on lukemisen arvoinen.