Katsoin elokuvan nimeltä Pelihimo, joka kuulemma perustui tositapahtumiin. Perheenäiti ryhtyi pelaamaan, tuhosi lopulta tunnissa 50 000 dollaria, kavalsi työnantajaltaan ja päätyi kaltereiden taakse. Katsojana huolestuin siitä, etten pystynyt tuntemaan sääliä vaan pelkästään raivoa siitä, että kesti niin kauan ennen kuin typerä akka sai ansionsa mukaan.
     Sitten rauhoituin kysymään, mikä on pelien järjestäjien moraali. Senhän jokainen kai tietää, että pelaajien rahoista vain osa palautuu voittoina. Tästä ei kuitenkaan osata tehdä johtopäätöstä, koska silloin tällöin joku saa enemmän kuin on itse maksanut. Kuva selkeytyy, kun ajatellaan, että kaikkien pelaajien tilalla olisi vain yksi Iso Peluri, joka maksaa kaiken ja saa kaikki voitot. Iso Peluri häviää aina, joka kierroksella. Kun Isoa Peluria houkutellaan pelaamaan, se voi tapahtua vain törkeän valehtelun avulla.
     Lottokin on eräs verotuksen muoto. Väärin siinä on se, että lotto perii rahat niiltä, joilla ei olisi siihen varaa. Kysymättäkin tiedän, että Wahlroos ei lottoa.